olen alkanut kuuntelemaan kokonaisuuksia enkä osaa murennella velvollisuuksia samalla tavalla kuin leipiä
ja muita höttöjä. nukun ohi.
jokatoinen yö
valvon ja mietin vallattuja tiloja, koteja ja niitä jotka saavat
myöntäviä vastauksia.
jokatoinen yö
elämä on liian totta ja nukun sängyn väärässä päädyssä nähden unia puutaloista
ja puutarhajuhlista siniharmaissa valoissa.
en muista miten kieltäytyä turhista houkutuksista
eikä jalkojen kantamiseen voi enää luottaa, etenkään lyhyissä nahkahameissa.
kävelen yhtenä kokonaisuutena koko matkan kampista kalasatamaan ja mietin onko
jokaisella valkoisten valheiden vastapainoksi aina mustia. mainostaulu
vastaa kysymykseen "hävyttömän paljon enemmän kuin tarpeeksi" ja tuntuu että joku
ilta metro vielä hajoaa liitoksistaan kiihdyttäessään ennen myllypuroa.
punaiset kahvimukit hylätään työmaiden reunoille yhtälailla kuin vihreätkin
enkä tiedä milloin on liian myöhäistä pelastaa itsensä tukehtumasta
liian isoihin paloihin. pohdin, voiko itsensä kadottaa
identiteettivarkauksiin, ikkunoiden heijastumiin, lasien pohjiin,
poistettuihin tiedostoihin ja vakiokalustoihin. mitä sitten tehdään, kun jäljellä on enää neulan rätinä kaiuttimissa
whitney, genesis, dire straits ja eppu normaali
jatkavat tasaista pyörimistään
otan ison kahvin, häilyn ja tanssin rajapyykeillä, viivytän viimesekunteille ennen juoksemista
ja välillä tiedän jo herätessäni etten aio nousta
lainalla ilman kirjastokorttia täytän lomakkeita toisen perään,
aurinko hyppii pölyhiukkasissa
ja sähköpostissa jälleen yksi
"kiitos,
mutta valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun".
lopulta juoksen.
♥♥♥
VastaaPoista<3
Poista