2015/06/14



hassua miten aika pysyy
tai oikeastaan ei,
se kulkee pysähtymättä



tekisi mieli pysähtyä hetkeksi, 
jäädä kyydistä ja pitää tupakkatauko seuraavalla pysäkillä ennen kuin matka jatkuu
mutta vauhti ei hidastu

aika vie mukanaan tasa-arvoisesti tapahtumista, niiden syvyydestä, leveydestä tai pituudesta riippumatta
aina samaa tahtia
välillä hetket tunuvat liikahtamattomilta mutta
todellisuuden valossa ne paljastuvat kahta nopeammiksi



ja ennen kuin olen valmis liikkumaan seuraavat kilometrit liukuvat jo allani
                                                                                                                 

hölmistyneenä seison tien reunassa ja katson kun aika juoksee
aikaa seisahtua vain liikennevaloihin, jos sitäkään





ensimmäisenä päivänä käskettiin pysähtelemään jotta kesä tuntuisi pitemmälle, tuntuu että maailma on pysäytellyt minua puolestani.
vihertävän hämärässä piilopaikassa tyhjennän ajatuksiani väriliiduilla kellertävään paperiin, sellaiseen johon ei pysty mustalla tussilla päälle piirtämään. hetki vielä ennen kuin kadotan kotoisan sekasorron lattialtani ja ovien takaa.
pikkuhiljaa luon nahkaani ja asetan ensimmäiset esineet pahvilaatikon pohjalle,
järjestän sotkua
vaatekaapissani ja pääni sisällä.
vaikutan kuulemma levänneeltä, joka päivä peilistä katsoo joku tasapainoisempi ihminen.
hassua, miten omat alku- ja loppupisteet ovat helpommin hahmotettavissa ja samalla tuntuu että ääripäät vain hylkivät toisiaan.
odotan että kesä sirottelee poskilleni pisamat ja tehtävänsä, kaikki on vielä niin alussa.
en jaksa olla levoton ja vierellä yksi itkee kaipuutaan toisen luo vaikka kuinka hukutan rakkauteen,
surullisesti tiedän vielä jokin päivä samaistuvani.


                                                        2/10  lomaviikkoa                        6/12 kuukautta
kysyn näinkö aika todella kuluu
ja aika vastaa myöntävästi

2015/05/29

uusia ääriviivoja

Yhtäkkiä se iski, iski niin helvetin kovaa. 
Pilvet liukuivat tavallista nopeammin horisontissa ja koitin parhaani mukaan pitää niistä kiinni. Pää ikkunaa vasten ja tuuli hiuksissa maailma oli auringon kultaama ja vihreämpi kuin ikinä, seesteisen kaunis.
valkeat kukkivat puut ja kadut onnellisten näköisten säteiden raidoittamina. Ihania käsiä omissani, yllätyssynttäreitä, saman taajuuden halauksia 
                                                                                                                         odottamatta
hakeuduit käsivarteeni ja kysyit lempiväriäni ja sen sävyä, kerroit omasi sijaitsevan pilvien välissä. Menimme naapuriin vessaan ja kirjoitimme sattumalta samankaltaisissa hameissamme seinille pusuja. 
                                                                              Elämä näytti heräävältä, juuri niin upealta ja värikylläiseltä
                                                                                                                                              ihan kuin elämä ei ennen olisi näyttänyt tältä. 
Vesisodan jälkeen hätäinen sähköposti ja monta puhelua. Päivät venyivät liian pitkiksi ja päättömän polkemisen jälkeen tuntui etteivät happi ja hengittäminen enää riitä, enkä tiennyt johtuiko se polkemisesta vai siitä liian isosta palasta kurkussa. Puristin tunteitani nyrkkiin ja ne valuivat alas silmäkulmistani. Aaltojen kuljettaessa luokseni kultahippuja ja viimeisten valon säteiden lipuessa tutun turvallisesti ylitseni yritin ehtiä piirtämään kaiken silmissäni ulkomuistiini. Auringon kadottua aaltojen alle, takana orastavaa luopumisen aiheuttamaa kipua ja 41 284,4 kilometriä 
                                                                                                       taivaalle nousi heti kuu ja vaaleanpunaisen sadat syvyydet. 
Samoja vaaleanpunaisia oli kukkaruukussa 22.36 kotiovella, viimeisissä junissa lempikonduktööri ja toisen lähtiessä puhelimessa viesti. Katseesta lasin läpi sinä hetkenä, kuten vuoden kaikkina 188:na päivänä, tajusin jokaisen kerran olevan viimeinen. Pian taas aurinko nousee uudelleen, välillä vaan sattuu niin mielettömästi kun elämä menee eteenpäin
                                                                                                               ja vastasin kyllä muutokselle. 

2015/03/15

vaalenevia sinisen sävyjä



oon kirjoittanut aika paljon viimeaikoina
koulun
mielen
tulevaisuuden
tasapainon
aamuyöiden
unettomuuden vuoksi

oon maalannut kukkia ja vetänyt lukemattomia väriä vaihtavia viivoja
katsonut peitevärien valumista jotka ostin vuosi sitten lähettääkseni elämäni toiseen suuntaan

oon kuunnellut pariisin kevättä
odottanut kesää

ollut etsimässä
hukassa olemisen rajamailla

oon halunnut olla hyvä
niin hyvä
että riittäisin itselleni
ja äiti sanoo huokaisten autonratissa elämän keventyvän heti kun tajuan kokoajan riittäväni
psykologian tunnilla sanottiin ihmisen vertaavan itseään ja onnellisuuttaan sen hetkiseen ympäristöön, enkä aina osaa olla vertaamatta

oon ajatellut
että tää kai on sitä nuoruutta,
kun kaikki tuntuu joltain tai ei yhtään miltään

ajatellut
että jos kirjoittaisin pelkkiä löytörunoja
jäisin itse puuttumaan

nyt aurinko lämmittää vaikka hävitin aurinkolasini ja hypin alas koulun ikkunalaudoilta
mulle kuuluu hyvää
opettelen pitkän talven jälkeen jättämään sanan kai edeltävän lauseen perästä pois
uskon kaiken turhan sulavan lumen mukana
ja lasken huomaamattani kynnystä nauramiselle

oon alkanut taas tuntemaan kylmiä väreitä

välillä kyyneleiden kuivuneet vanat poskilla kertovat tunteiden vuotamisesta
kasvot muuttuvat muistojen maailmankartaksi
merkkaavat pakoreittejä leukaa pitkin

ja välillä ympäriltä kuuluu satoja nauruja
ja istumme vaatehuoneen lattialla juhlavaatteet päällä päistämme sekaisin

mutta jos yksi ilta voisi muutta koko elämän
tulisiko se silloin kun minä päätän
vai kun ilta

tuntuisiko muutos soluissa ja verisuonissa ihon alla
vai kahden vuoden päästä tavassa jolla nään pölyhiukkaset ilmassa


ehkä jokin päivä vaan tietää

2015/02/08

vastauksettomia



Kulkeeko aikasi nopeammin kuin minun, vai kulkevatko ne samaa matkaa?

Kuinka monta hetkeä aiemmin tiedät että sinuun osuu?

Rakastuisitko enemmän jos tietäisit käsialani olevan sotkuinen?




Kuinka tiedän jo hetkessä että minun tulee sitä ikävä?

Mitä tapahtuu jos jään sadan kilometrin päähän?

Entä jos et itsekkään tiedä tulisitko perässäni?

Miksi värit loppuvat silloin kun niitä eniten tarvitsee?




Mitä tähdet ajattelevat?

Milloin huomaat tulleesi sellaiseksi kuin halusit?

Voiko jatkuva sade aiheuttaa minuun kosteusvaurion?

Pääseekö alitajuntaan käsiksi?

Missä rohkeus syntyy?




Mitä patsaat muistavat?

Jäävätkö päiväni aamukahvin värisiksi?

Miten joku voi tuoksua samalta kuin joku maistuu?

Miksei junan penkeillä kehtaa nukkua kyljellään vaikka vaunu on tyhjä?

Tulevatko enkelit maahan tarkistuskäynnille lumisateen mukana?

Kuulostaako ääni samalta sinun päässäsi?

Kummalla puolella mielikuvitustani olet?

Milloin liian pieni muuttuu häviäväksi?

Missä on perillä?




Miksi juuri silloin
                            juuri tällöin
                                              juuri siellä
                                                             juuri siinä
                                                                             juuri sinä
                                                                                            juuri minä?

2015/01/18

elämän vuoristorataa

Unohdan miten ajatellaan. 15% ajatuksistamme on sanoja ja kerrot sen tajuttaessa mullistavan kaiken. Saan syntymäpäivälahjaksi mandariineja ja kuorin ne spiraaleina, nauran niin että koskee enkä välitä miltä kuulostan. Kysyttäessä mitä tuijotan vastaan tyhjää ja ennen sitä tärisen riemusta, jännitän niin että kihelmöi. Nään hölmöjä unia ja vaellan niissä minne tahdon, kenen luo tahdon ja vaellan tuntemattomaan. Unia joista koulussa minulle kerrottiin, niitä hyviä kuulemma. 

Tuntematon maksaa bussilippuni ja tuuli viskoo tukkaa niin etten nää eteeni enkä silti laita sitä kiinni. Kerron spottivalossa eilisestä pimeydelle, muistan miten uutenavuotena kello kolmen auvuudessa kirjoitin viestin siitä miten mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa. Kerron siitäkin ja meinaan kompastua rappusissa. Nukun kahdet päiväunet ja kolhin itseni pöydän kulmiin, äiti käskee leikata kynnet ettei repeäminen satu enempää. Bussissa päätän opetella seisomaan ryhdissä, vietän päivät ja yöt samassa pehmoisuudessa. Kotiin pitää tulla hiljaa, unessa en saa avainta lukkoon ja aamulla on oltava virkeä, kirjoitettava tuhat sanaa ja vieraita kieliä. Sana pitäisi alkaa tuntua liiankin tutulta ja ahkeruus vaikealta murteelta, vaikka sitähän vasta olinkin. 

Asiat tulevat odottamatta mutta kun ne tapahtuvat tiesin kuitenkin niiden olevan edessä, kuten saumojen ratkeaminen. Saumoja mielessä, farkuissa, sydämessä, siellä mihin rispaantuneet langanpäät johtavat. Silti en edelleenkään osaa nimetä asioita jotka olisivat huonosti. Tahtoisin kyetä seisomaan horjumatta, mutta ehkei minun kuulu vielä jäädä paikoilleni. Ehkä joku muukin pelastaa nyt bussiliputtomia, ehkä valoin uskoa johonkin, ehkä valan uskoa vielä itseenikin. Mietin miksen aina muista olla se, joka näkee kaikessa jotain auringonkeltaista. 

Sanojen vuodettua näkökenttään pohdin onko todella näin. Tämän jälkeen huomaan laittavani spotifyn päälle ja kirjoittavani ''elämällä on yleensä hassu tapa järjestyä''. Ehkä se järjestyy vaikkei erityisesti olisikaan mitään järjestettävää, ehkä näet kokokuvan.

Ryhtymiskriisissä, kaiken unohtaneena hukun ajatuksiin.