tähden lentoja ja tähtitaivaita
niin täynnä tähtiä
että aamukahdeksan ruuhkakaan ei tunnu enää miltään
selällään katolla
ettet nää kotikadun toiseen päähän
joka oikeastaan onkin tihkusadetta
verhoaa kaupungin
ja lehdet rapisevat kenkien astuessa
ulos hengittäessä muuttuu höyryksi
ja keuhkoissa tuntuu kylmältä
tunnetta kun juna irtoaa laiturista
lentokone nousee ilmaan
päästää irit
hyppää
kylmiäväreitä
joiden yllä pimeys on raukeamassa
ja huurre värjää valkoiseksi
raskas ilma tanssii yllä
joka puhdistaa puhtaammaksi kuin koskaan
huuhtelee kadut ja pisaroi poskilla
vuolaita kyyneliä
helpottunutta hymyä
tunnetta,
kun kipu lakkaa
puiden varjot maahan maalattuna
kaupunkia unessa
ja silti jossain
elämänjano verhojen takana piilotettuna
tiukkaa halausta
joka kertoo olevansa tarpeeksi
haparoivia sanoja
kun yritän kertoa
selkä menosuuntaan
ja ulkona niin pimeää
ettei näe mitään
samaa rataa
salaperäisen kaunista
ja istut ja pohdit
ja tunnet hengityksen
katsot silmiin
kipinöi
kun tuntuu että halkeaa
sydän pakahtuu
eikä pistä pahakseen
kun tunnet olevasi kaunis
onnellinen
enemmän kuin yhdestä syystä
kun aurinko painuu mailleen
viimeiset valon säteet
ja ikkuna huurtuu
jalkoja vastakkaisella penkillä
liian aikaisin tai liian myöhään
kun mahaan koskee
etkä voi lopettaa
tikahdutetut hymyt
kutinaa vatsanpohjassa
salassa ja vähemmän
elämän tarkoituksesta
ja kaikesta merkityksettömästä
joka kuitenkin merkitsee enemmän
kuin mikään muu
sanoja
joita et voi unohtaa
ettei sitä vangita sanoiksi
henki salpaantuu
aamuyöllä junalaiturilla